Graffiteja ja koaloita

Olen ollut kolme viikkoa takaisin omenabisneksessä. Vieläkään minulle ei ole suotu lehtien nyppimistä vastuullisempaa tehtävää, mutta ei se mitään. Se kehittää äärimmäistä luonteen lujuutta. Seistä kymmenen tuntia paikallaan puhumatta kenellekään mitään. Toisen vuoden viisumiin päiviä tarvitaan enää 11 (jej!), joten kohta vapaus koittaa. Palataan kuitenkin ajassa hieman taaksepäin:

Alice Springsistä lensimme etelässä sijaitsevaan Melbourneen, joka on Australian toiseksi suurin kaupunki (4,4 miljoonaa asukasta). Melbournen on pitänyt aina tehdä kovasti töitä maineensa ylläpitämiseksi. Jos sitä vertaa vaikka Brisbaneen, on sää Melbournessa ihan hirveä. Ainakin nyt talvella, sillä lämpötila pyöri kymmenen asteen tietämillä ja vettä tihutti joka päivä, kun taas Brisbanessa talvellakin voi tarjeta t-paidalla. Ja jos vertaa Sydneyhyn, saa Sydney vierailijoita paljon helpommin, koska no - se on Sydney.

Melbournessa on todella vahva taide- ja ruokakulttuuri. Keskustassa suurten rakennusten välissä on pieniä kujia, jotka ovat täynnä graffiteja tai pikkuisia ravintoloita ja kahviloita mielettöminen suklaakakkuineen ja kahveineen. Joku voi sanoa että graffitit ovat sotkuista, mutta nämä olivat taideteoksia. Mikä hienointa, kuuluisimmatkaan taiteilijat eivät ole turvassa, vaan joka viikko muuten ankeita tiiliseiniä koristaa uudet teokset.

Voi miten kaipasinkaan vaatekaappini pitispaitoja, nahkakenkiä ja mekkoja. En yleensä reissuilla välitä mitä minulla on päällä. Pääasia että voit kävellä kymmenen kilometriä väsymättä, mutta täällä todella kaipasin elämän pieniä mutta kuitenkin niin ihania turhamaisuuksia. Täällä miehet kävelevät sinisissä puvuissa ja naiset pallomekoissa. Ah, olisin halunnut olla yksi heistä.

Tyylikkänä tuulitakissa, mutta hei - se pitää vettä!

Melbourne on loistava starttipaikka rannikolla olevalle Great Oceacn roadille. Se on 243 kilometriä pitkä tienpätkä Etelä-Australiassa, joka kiemurtelee rantaviivaa pitkin. Me vuokrasimme näppärän Nissanin kahdeksi päiväksi samalta firmalta kuin aina ennenkin.

Tällä kertaa otimme kaksi kuskia ja minäkin pääsin rattiin! Olen ollut täällä jo niin kauan, ettei vasemmanpuoleinen liikenne aiheuttanut sen kummempaa ihmetystä. Käännökset sujuivat luonnollisesti, enkä kertaakan meinannut mennä väärälle kaistalle. Autokin oli manuaalin sijaan automaatti, niin vaihteistakaan ei olut ongelmaa. Ainoan ihmetyksen aiheen aiheutti vilkku. Sitähän ei käytetäkään vasemmasta kepistä vaan oikeasta! Joka ikinen kerta risteyksessä päällä oli vilkun sijaan pyyhkijät.

Meillä ei ollut tarkkaa suunnitelmaa missä pysähtyisimme. Matkan varrella oli paljon näköalapaikkoja, jylhiä maisemia ja pikku kyliä, joissa pysähdyttiin aina kun siltä tuntui. Talvi on erinomaista aikaa vierailla täällä, sillä tiellä ei ole juuri ketään. Parkkipaikalla on aina tilaa ja parhaisiin lounaspaikkoihin voi vain kävellä sisään. Voisi kuvitella että kesällä täällä saisi ajaa jonossa ja kaikki majapaikat ja ravintolat olisivat täynnä. Säidenkin puolesta ajoitus on aivan hyvä, sillä suomalaisellehan eteläisen Australian talvi on kuin Suomen huono kesä.

Meillä oli missiona nähdä kahden päivän aikana kaksi asiaa: 12 apostolia ja toinen hieman vaativampi bongattava - koala. Olemme nähneet villinä satoja kenguruja, emuja, kameleita, hämähäkkejä, käärmeitä, krokotiilejä ja jopa biisonin, mutta sitä kaikkein hellyyttävintä emmä ole vielä onnistuneet bongaamaan. Kyllähän niitä voi eläintarhoissa nähdä, mutta minä en niistä juuri perusta. Eikä sitä minusta bongaamiseks edes lasketa, jos sen häkissä näkee. Koalat liikkuvat erittäin vähän, sillä ne nukkuvat 20 tuntia päivässä ja ovat yleensä korkealla puussa eukalyptuksen lehtien perässä.

Olimme lukeneet, että Great Ocean Roadilla niitä olisi kuitenkin suhteellisen helppo nähdä. Ensimmäinen paikka oli ihan rannikolla sijaitseva Kennet River. Paikka oli onnettoman pieni - vain pieni huoltoasema ja heti sen vieressä oleva leirintäalue. Parkkeerasimme leirintäalueelle ja minä nenäkiinni opaskirjassa ihmettelin että no missä täällä muka. "Especially near the camping site". Istuin vielä autossa, mutta nostin nenäni kirjasta ja katsoin ikkunasta ulos ja siinähän se! Ihan muutaman metrin päässä puussa!

Kiertelimme tyhjällä leirintäalueella ja bongasimme kaikkiaan kolme koalaa! Nukkuivat ja söivät, mitäpäs muutakaan. Molemmat kihisimme innosta vielä pitkään onnistuneen löytöretken ansiosta.

Ensimmäisen päivän viimeisenä pysäkkinä oli 12 apostolia, joille saavuimme juuri sopivasti auringonlaskun aikaan. Se koostuu kahdeksasta eroosion aiheuttamasta kalkkikivipilarista. Minun kuvissani niitä ei näy kuin maksimissaan kuusi,  eikä tarinan mukaan pilareita ole koskaan ollutyhdeksää enempää, joten mistä nimi 12 apostolia? Ilmeisesti kaksitoista vain kuulostaa hienolta matkaoppaissa. Näitä kalkkikivi muodostelmia on pitkin Great Ocean Roadia ja paikalliset sanovatkin, että onhan niitä kaksitoista jos vain katsoo tarpeeksi kaukaa..

Yöpaikkana symppis hostelli Port Campbelissa

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa eteenpäin ja käytimme samaa taktiikkaa, että pysyähdyimme sitten kun siltä tuntui. Jatkoimme matkaa aina Port Fairyyn saakka, josta palasimme moottoriteitä pitkin takaisin Melbourneen.

London Arch

The Grotto

Paras pysähdyspaikka oli Tower Hill Wildlife Reserve. Tuhansia vuosia sitten paikalla on ollut tulivuori, mutta nyt siitä ei ole jäljellä muuta kuin järvi, jonka keskellä on pieni saari. Tällä saarella on valtavasti elämää ja siellä onkin luonnollisesti muodostunut "eläinpuisto", jossa kuhisee kenguruita, emuja ja tietenkin koaloita. Saarella järjestettiin myös ilmaisia opaskierroksia, mutta me tyydyimme kävelemään puolentunnin kävelylenkin pienen suoalueen ympäri. Emut olivat vastassa heti parkkipaikalla ja kävelyreitillä näimme taas useita koaloita. Suolla olisi asustellut myös piikkisiili, mutta siitä emme nähneet jälkeäkään.

Kävimme lounaalla Port Fairyssä, sympiksessä pikku kylässä Great Ocean Roadin loppupäässä. Lounaspaikkaa googlettaessa silmiini osui valaidenbongauslaituri ja päätimme poiketa siellä, sillä onhan täällä nyt valaskausi. Saattaisimme nähdä jotain, jos olisimme onnekkaita. Parkkipaikka oli täynnä autoja, ja aattelimme että täällä täytyy olla jotain ja niinhän siellä olikin! Kaksi valasta lekotteli ihan rannan tuntumassa.

Kolme viikkoa aikaisemmin olimme Teemun kanssa Airlie Beachillä, kun kuulin että pappani oli kuollut. Olimme juuri aloittaneet meidän Australian kierroksen ja suunnitelmissa oli reissata neljä viikkoa, mutta hautajaisiin viikkoja oli vain kolme. Tein vaikean ja äärimmäisen itsekkään päätöksen jäädä Australiaan ja olla menemättä hautajaisiin. Olisihan kotiin rahalla päässyt. Ihmisiä tuli hautajaisiin lähes yhtä kaukaa kuin minäkin olisin tullut. Mutta minä en mennyt. Vain minä puutuin vieraiden joukosta. Päätös vaivasi minua koko kuukauden ajan.

Juuri samaan aikaan kun Suomessa vietettiin hautajaisia, minä olin tuolla valaidenkatselulaiturilla ja sain viimein mielenrauhan. Olin varma että pappa olisi halunut minun seisovan juuri siinä katselemassa valaiden pärskintää sen sijaan että olisin tuhlannut rahani kotiinpaluulippuun. Paria päivää ennen Australiaan lähtöäni kävin katsomassa mummua ja pappaa. Muistan, kun olin matkalla takaisin autolle, pappa tuli vielä ulko-ovelle keppinsä kanssa ja huusi hymyssäsuin viimeiset sanansa minulle: "Lennä korkealle ja nauti reissusta!"

Ja minähän nautin.

Se suuri punainen kivi

Teemua hirvitti 22 tunnin bussimatka, mutta siitä selvittiin onneksi suhteellisen kivuttomasti. Maisemat eivät paljon ikkunasta vaihtuneet, mutta molemmat saatiin nukuttua ehkä 6 tuntia. Alice Springs, paikallisten keskuudessa pelkkä Alice, on pieni kaupunki keskellä Australiaa. Päivisin siellä oli ihan yhtä tuskaisen kuuma kuin Darwinissakin, mutta öisin lämpötila laski lähelle nollaa. Alicessa ei paljon tapahdu, mutta kuitenkin turisteja kaupunkiin lappaa tasaista tahtia. Tämä johtuu tietenkin Alicesta reilut 400 kilometriä länteen sijaitsevasta Uluru-Kata Tjuta kansallispuistosta.

Meillä oli varattuna kolmen päivän ja kahden yön touri, jossa käytiin Ulurun ja Kata Tjutan lisäksi myös King's Canyonilla. Pikkubussissa meitä oli yhteensä 21 reissaaja, mikä oli ihan mukava määrä. Tourin ensimmäisenä päivänä kävimme Kata Tjutalla.

500 miljoonaa vuotta sitten koko kansallispuiston alue oli meren alla. Maankuoren liikkeet painoivat kasaan ja nostivat sorasta ja kivenlohkareista muodostuneen kallion koholle. Ajan kuluessa eroosio on muokannut ne ryppääksi kallioharjanteita. Kata Tjuta tarkoittaakin aborginaalien kielellä 'montaa päätä' ja 30 neliökilometrin alueella nouseekin 36 eri kumpua. 

Me kävelimme kahden ja puolen tunnin lenkin kumpujen välissä. Matkalla näkyin monenlaisia kiviröykkiöitä, aavikkokukkia ja pieniä vesilampia. Minä pidin alueesta valtavasti, sillä se tuntui todella tuntemattomalla. Muodostelmasta ei puhuta juuri mitään, eikä siitä ole kuvia jokaisessa postikortissa. Mekin kun varastimme touria Ulurulle, ajattelimme että jaa, siellä käydään jossain kahdessa muussakin paikassa, mitähän ne on.

Kata Tjutasta oli kuitenkin kiire pois, sillä ensimmäisen päivän päätteeksi ohjelmassa oli auringonlaskun seuraaminen Ulurulla! Ulurun auringonlasku on kuuluisa siitä, että kiven pinta vaihtaa väri auringon painuessa alas päin. Se vaihtuu oranssista harmaaseen ja siniseen ja palaa taas hehkuvan punaiseksi, kunnes aurinko on täysin laskenut.

Ulurun näköalapaikalta ajoimme viereiselle leirintäalueelle yöksi. Varusteet olivat täydelliset tähtien tiirailuun,vain patja, makuupussi ja swagi, mutta taivas pysyi koko yön sinnikkäästi pilvessä. Makuupussi oli harmillisen ohut ja yöllä oli ihan jäätävän kylmä. Muistan miten Teemu minulle Suomessa naureskeli, että mihin sitä muka villasukkia tarvitsee, mehän mennään Australiaan. Kyllä taisi olla villasukkia ikävä.

Seuraavana aamuna opas herätti meidät ennen auringonnousua ja lähdimme samalle näköalapaikalle kuin edellisenä iltana. Värinäytelmä ei ollut yhtä hieno kuin illalla, mutta ihan mukava siinä oli muroja syödä. Aamupalan jälkeen ajoimme Ulurun juurelle, jossa pääsimme kävelemään kiven ympäri. Se ei ihan pikkujuttu ollutkaan, sillä kiven ympärysmitta on yli 10 kilometriä.

Uluru on muodostunut samalla tavalla kuin Kata Tjuta, mutta on kuitenkin sitä huomattavasti tunnetumpi. Vuonna 1875 brittilainen tutkimusmatkailija William Gosse löysi Ulurun, nimesi sen matkanrahoittajansa mukaan Ayers Rockiksi ja julisti brittien omistukseen, vaikka se oli äärimmäisen tärkeä pyhä paikka aborginaaleille. Aborginaaleja on kohdeltu Australiassa törkeästi ja paikalliset eivät nytkään voineet muuta kuin alistua eurooppalaisten tahtoon. 1980-luvulla he saivat Ulurun takaisin sillä ehdolla, että se vuokrattaisiin eurooppalaisille turisti käyttöön ja niin tilanne on vielä tänäkin päivänä. Nykyään Ulurun asioista huolehtii työryhmä, jossa yli puolet on aborginaaleja.

Ihmisille, jotka ovat nähneet kuvan Ulurusta, ovat taatusti nähneet sen minkä minäkin otin auringonlaskusta. Se punainen kanttinen kivi keskellä ei mitään. Kun Ulurua tulee lähemmäksi, se on kuin eri kivi. Sen pinta on röpöläinen ja itse kivi ei näytä punaiselta vaan se on ennemminkin ruosteessa. Etupuolella on paljon valtavia poimuja, kun laskoksia joiden ympäri pitää tosissaa kävellä jos meinaa pysyä kivesta kosketusetäisyydellä. Lähempää näet myös veden virtaamisesta tulleita mustia raitoja ja luolia kalliomaalauksineen. Kun pääset Ulurun toiselle puolelle, on näkymä taas aivan eri. Seinämissä on valtavia koloja, suuria pudonneita kivenjärkäleitä, kitukasvuisia puita ja aavikkokukkia. 

Takaa

Kyllä, tämäkin kuva on Ulurusta

35 ihmistä on kuollut kiivetessä Ulurun huipulle. Matka on vain 800 metriä ja vuonna 1964 reitille asennettiin vaijeri kiipeämisen helpottamiseksi, mutta huipulla on erittäin tuulista ja pinta on epätasaista. Kiipeämistä ei ole kielletty, mutta sitä ei toivotakaan, koska:

1. Se on vaarallista,
2. Se on aborginaaleille erittäin pyhä paikka ja he eivät halua että sinne kiivetään,
3. Se rappeuttaa kiveä.

Aborginaaleille on kova paikka, jos joku kuolee Ulurulla. Opas kertoo miten hän itse oli sen aikoinaan kuullut, oli hän ajatellut, että tuskimpa. Luultavasti he vain naureskelevat, että karma korjasi pois. Kuitenkin aina joku aborginaaleista on mennyt kuolleen hautajaisiin ulkomaille saakka, vaikka eivät ole ikinä matkustaneet. Vieläkään emme olleet oikein vakuuttuneita, mutta sitten opas laittoi asian näin: "Jos sinä ajaisit autoa ja pyytäisit matkustajaa laittamaan turvavyön kiinni. Hän ei kuitenkaan laita, ajat kolarin ja kaveri kuolee. Olisi varmaan aika huono fiilis. Tai sitten järjestät talossasi bileet. Pyydät ettei kukaan menisi uima-altaaseen humalassa uimaan. Kuitenkin joku sinne eksyy ja hukkuu. Ei kivaa sekään."

Kiipeilyreittiä ei voida sulkea ennen kuin alle 20 % kävelijöistä kiipeää huipuille. Lukua on saatu paljon alaspäin, 22-23 prosenttiin, kun se joskus 80-luvulla oli vielä ehkä 50 %. Asiasta puhutaan enemmän ja ihmiset ovat paremmin tietoisia kiipeämisen haitoista, mutta suuri syy on myös se, että reitti suljetaan usein. Milloin tuulee liikaa tai on liian kuuma. Kiipeilijät ovat valittaneet, että miksi jokaisen pikkujutun takia reitti suljetaan, mutta turvallisuuteen on helppo vedota. Tämä taktiikka toimii ja prosentti menee mukavasti alaspäin joka vuosi.

Kiipeilureitti näkyy kuvassa valkoisena viivana ja sitä kutsutaankin Ulurun arveksi.

Matkalla seuraavalle leirintäalueelle pysähdyimme keräämään polttopuita. Onneksi niin, sillä nyt meillä oli valtava kokko swagien keskellä, joka lämmitti mukavasti. Tänä yönä taivas oli kirkas ja tähtitaivas oli aivan mieletön. Uskomatonta miten kirkkaasti linnunradan voi täällä nähdä. Tähtiä on niin paljon että se näyttää ihan sumuiselta joelta. Siihen kun lisää vielä tähdenlennot, niin oli vaikea malttaa pistää silmät kiinni.

Viimeiselle päivälle oli säästetty King's Canyon. Opas herätti meidät tunnin ennen auringon nousua, mikä aiheutti Teemussa ärsyyntymistä. Lyhyen ajomatkan jälkeen kävelimme vielä puolituntia portaita ylöspäin, edelleenkin kylmässä ja pimeässä. Ikinä en ole nähnyt Teemua vihaisena, mutta nyt ilmassa oli lieviä kiukustumisen merkkejä. Ylös päästyämme nautimme auringon noususta ja Teemuakin alkoi onneksi taas hymyilyttämään.

Kävelimme kanjonin päällä menevän Rim walkin, joka kesti reilun kolme tuntia. Loppua kohden aloimme huomaamaan että kannatti lähteä aikaisin aamulla: polulla tuli ihmisiä melkein jonona vastaan ja parkkipaikka oli täynnä busseja, kun aamulla meidän bussi oli parkkipaikalla ainoa. Lisäksi ilma alkoi lämpenemään nopeasti ja muutaman tunnin päästä olisi saattanut olla tuskaisen kuuma kävellä.

Vaikea kuvitella että tämäkin kanjoni on ennen ollut veden alla

Matkalla takaisin Aliceen pysähdyimme kamelisafarille. Kun tulin Australiaan, en tiennyt että täällä on kameleita. Mutta kun asiaa alkaa miettimään tarkemmin, niin tottakai niitä täytyy olla täällä. Sama mies joka löysi Ulurun, toi kameleita Australiaan, koska hevoset eivät sopineet hänen kuukausia kestäville aavikkotutkimusmatkoille. Kamelithan pystyvät olemaan kuukauden ilman vettä ja sopivat siten aavikolle erinomaisesti.

Vaikka Aliceen ja Ulurulle on kallista matkustaa, oli se minun mielestä ehdottomasti sen arvoista. Teemun mielestä paikka ei voittanut Darwin luonnonpuistoja, mutta kannatti kuitenkin käydä. Täältä matkamme jatkui lentäen Australian kaupungeista hienoimpaan: Melbourneen!